Heippa taas!
Tänään on sitten ollut se sellainen yleisketutuspotutuspäivä. Tiedättekö, sellainen kun ärsyttää kun sukkia lojuu joka paikassa, ottaa päähän kun itse on ainoa kun laittaa astiat koneeseen, avopuoliso ei ymmärrä, ei kuuntele eikä tajua mitään, lapsi ei hoida kouluhommiaan kunnolla ja muuta kivaa. Ei oikeasti siis oikeestaan ole mikään pielessä, muu kuin varmaan tämä oma asenne… mutta minkäs nainen ketutukseelleen tekee, häh?? Kysympähän vaan. Pyykkiä olen pessyt 4 koneellista, siivonnu, tiskannut, leikannu teinin tukan jne ja nyt kun tekisi mieleni laittaa kynttilöitä siivoamaani olohuoneeseen ja mennä jumppaamaan sinne, niin totta helvetissä siellä raikaa formulat – aaaaarrggggghhhhh!!! Saako nyt käydä kirkumaan? Joskus kyllä tekisi mieli päästellä pari valittua sanaa – tai jopa valitsematonta. Totta hitossa mä haluan kuunnella formulaälämölöä just sunnuntai-iltana kun muutenki kaikki tuntuu niin ahdistavalta, sehän on rentoutumisen ihmemaa… NOT!!!
Jahas, tänään on sen verran angstipäivä, että ehkä on parempi jakaa elonpolkuni seikkailuja jälleen huomenna, ehkä silloin on kerrottavana jotain mukavampaa. Vaan ehkä tää on ihan normieloa, että joskus ketuttaa ja joskus ei.
Viikonlopun opetus oli se, että pitäisi ajatella enemmän miltä itsestä tuntuu kuin miltä naamanilmeet näyttää muiden mielestä (eli yritän feikata reipasta ja happy-happynaamaa, vaikka vit”ttaa joskus kuin pientä eläintä), vaan miten sen oppisi, siinäpä vasta pulma. Mun ongelma on se, että tykkään miellyttää mun perhettä, ilahduttaa aina muita, ja sitten mulla palaa päreet kun huomaan, että olen ainoa, joka niin tässä perheessä tekee.. prkl! Kuka sitten ilahduttaa mua jos mä keskityn ilahduttamaan muita? Minä itse? Niin varmaan, mutta siihen pitäisi keksiä keinot ja aika. Ja toisaalta, mua ilahduttais jos mun ukko joskus sanois, että hei, tiedän, että tykkäisit jutella ja kertoa mitä mielessä on ja mistä haaveilet, niin että tässä mä nyt olen, juteltaisko. Mutta sanooko se ikinä niin? No ei varmasti, sehän on Mies. Ei se tajua, jos ei sille rautalangasta väännä, ja sitten mä olen niin tollo, että mä koen, että jos on joutunu pyytämällä pyytämään, että istuttais ja juteltas, niin mä kuvittelen, että nyt se varmaan ajattelee mielessään, että ei perkele, taas tätä akkain höpötystä… vaikka oikeesti se on kiltti ja kultainen mies, ja tuskin ajattelisi niin, mutta tää on mun omaa sekopäisyyttä. Ehkä kyse on vain siitä, että kaipaan sitä, että saisin jakaa myös sen, enkä vain teidän rakkaat lukijat, kanssa sen mitä mielessä minäkin päivänä liikkuu. Mutta pöh, ei se ehdi kuunnella kun pitää tehdä töitä, käydä kalastamassa, pestä autoa, katsoa urheilua, ottaa nokoset, pelata peliä, käydä lenkillä jne… eli niitä itelle tärkeitä asioita. Mikähän siinä kuviossa mättää, että ne mulle tärkeät asiat ovat nää perheen muut jäsenet, ja niille muille jäsenille tärkeitä asioita ovat he itse… Olisikohan jossakin sellainen ”opettele itsekkääksi ja rakasta itseäsi enemmän kuin muita” kurssi? Mun tarttis varmaan mennä sellaiselle…
Jahas, sanaisa arkku aukesi taas. Tällasta tää just on, välillä onnea ja välillä ei.
Mutta silti, tänään ja jokainen päivä, olen äärimmäisen kiitollinen ihanasta perheestäni. Rakas lapseni on tärkeintä, mitä tässä maailmassa on ja uskon vilpittömästi, että tärkein pestini maan päällä on saada kasvatettua hänestä onnellinen, ja omillaan toimeentuleva rehti herrasmies. Siinäpä onkin kyllä haastetta yhdelle ihmiselämälle. Vaan olenko itsekäs jos silti koen, että ihan kuin jotain puuttuisi? Tuo on outo tunne. Se ei mene pois, vaikka järkeilen, että mulla on niin paljon kaikkea ihanaa, mistä olla kiitollinen, etteihän multa pitäisi puuttua mitään. Ja silti. Jotain tuntuu puuttuvan. Mulla on jo jonkinlainen aavistus siitä mitä se on, mutta onko se vain hullu harhakuva, vai voisiko sellaista saada oikeasti, sitä tässä selvittelen. Kerron sen sitten teillekin, kun asia kirkastuu ihan selväksi ensin itselleni.
Vaan johan tässä taas tulikin tätä sydämen kevennystä. Mitäpä Sinulle tänään kuuluu?
äiti, formula, itsekäs, lapsi, mies, molli, sunnuntai
